Paritanssin syvin olemus—kuka sen määrittelee?

Pieni

Oma tanssimiseni on viime vuosina ollut tosi vähäistä, joten omakohtaista keholliseen ja päänsisäiseen tuntemukseen pohjautuvaa kokemusta siitä, miltä paritanssi parhaimmillaan tuntuu en voi sanoa omaavani. Mutta, onhan noita kokemuksia pitkän tanssi- ja tanssinopettajauran aikana ollut paljon ja monenlaisia enkä voi olla palaamatta niihin seuratessani keskusteluja, joita tästä aiheesta käydään.

Vietin nuoruusvuoteni tavoitteellisen tanssiurheiluvalmennuksen ja kilpailutoiminnan parissa, siellä on minun kotipesäni ja pohjani monille ammatissa tehdyille valinnoille. Muistan kokeneeni hetkiä, jolloin nautin (minä, ihan kokonaan) siitä, miltä parin kanssa tanssiminen tuntui —näitä hetkiä oli paljonkin. Ne kaikki kuitenkin sijoittuivat treenisalille, paineettomaan ympäristöön, siihen että jokin liike, liikesarja tai asia yhtäkkiä tuntui parin kanssa täysin yhteiseltä, saumattomalta, helpolta ja luontevalta. Kilpailutilanne vei tästä kaikesta omalla kohdallani pois paljon, ulkoiset seikat ja niiden asettamat paineet nousivat tanssinautinnon löytymisen yli. Kävin jonkin verran tanssimassa myös lavoilla ja ravintoloissa, tanssikavereiden kanssa, ja nuo kokemukset olivat poikkeuksetta miellyttäviä. Tosin lavatanssi 1980-luvulla oli sekä tanssien ja tanssikuvioiden määrän että laadun suhteen jotain ihan muuta kuin nyt, kun aktiivitanssijoilla on halu pystyä sekä tanssimaan eri lajeja monipuolisesti että tulkitsemaan musiikkia monipuolisesti. 1980- luvun tansseissa tanssittiin mitä tanssittiin, miten tanssittiin…. pääasia oli pitää hauskaa ja nauttia mukavasta seurasta, kukaan ei kantanut huolta siitä jos asioita ei osattukaan.

Tanssinopettajan urani edetessä olen kuitenkin päässyt kokemaan hetkiä, joissa paritanssin syvin olemus on ollut läsnä aidosti ja eleettömänä, pienessä yhteisessä liikkeessä ja yhteisessä tavassa aistia musiikki. Kollegani Jyrki Keisala on kirjoittanut tästä asiasta ansiokkaasti omassa blogissaan artikkelissa Oltaisiiinko vain tässä ja halattaisiin? Näiden tilanteiden kokeminen, tanssijoiden ja kollegojen kanssa jutteleminen ja alan dialogien seuraaminen on taas kerran herättänyt tuon ikuisuuskysymyksen henkiin omassa opetuksen suunnittelussani. Päässä pyörii kysymyksiä: Mitkä ovat niitä asioita, joita minun tulisi opettajana välittää oppilaille, jotta heistä ei tule suorittajia vaan he oppivat nauttimaan tanssista isolla T:llä? Miten suhtaudun niihin oppilaisiin, jotka haluavat uusia liikkeitä, uusia kuvioita, uusia teknisiä vinkkejä tanssiinsa mutta eivät kykene olemaan aidosti läsnä tanssitilanteessa? Miten opetan sitä, miltä asiat voivat parhaimmillaan tuntua?

Digitalisaation aikana loputon informaatiotulva syöttää feedeihimme mitä erilaisimpia asioita, joista suurin osa jää huomioimatta, mutta jotkut jäävät mieleen. Yksi, jolle oli tartuntapintaa olemassa oli omassa facebook-profiilissani muutama päivä sitten ollut muisto vuodelta 2011.

 

Oulun ammattikorkeakoulun tanssinopettajakoulutuksen järjestämä paritanssilaboratorio (kesto kolme viikonloppua) oli hieno kokemus kaikille mukana olleille, niin hieno että piti oikein lähteä kaivelemaan sen sisältöä ja materiaalia arkistojen kätköistä. Pääsin Optima-oppimisalustan syövereihin ja löysin sieltä päivien ja viikonloppujen teemat:

  1. jakso: ajattelen ja tunnen sekä kehoni, kehosi, kehomme
  2. jakso: vastavoiman ja sykkeen löytäminen biomekaniikan näkökulmasta
  3. jakso: kahden ensimmäisen jakson asioiden soveltaminen keskittyen musiikkiin tanssimiseen

Päivien aikana keskusteltiin paljon, vaihdettiin sekä kehollisia että älyllisiä kokemuksia erilaisista ”laboratoriokokeista” ja hyväksyttiin se, että emme kaikki olleet samaa mieltä asioista tai tuntemuksista. Osallistujat pääsivät oletettavasi oman kehonsa ja päänsä sisällä johonkin lopputulokseen, tai sitten eivät päässeet. Yhteiset päätelmät kirjattiin ylös ja materiaali säilytettiin myöhempää tutkimusta varten. Tuota tutkimusta ei ole tehty —ehkä jonkun olisi aika jatkaa tätä työtä.

Miten lavatanssi määritellään, mikä on se laji, jonka  syvin olemus meidän pitäisi löytää?

Lavatanssiksi voisimme tässä yhteydessä mieltää kaikki perinteisillä tanssilavoilla tanssittavat tanssilajit –ja tyylit…ja jokainen meistä tietää, että tämä kirjo on meillä Suomessa laajempi kuin missään muualla maailmassa. Lavatanssin määritelmä voisi olla aika lähellä Matti Timosen (tanssinopettaja AMK)  Tanssia tunteiden kanssa –opinnäytetyössä esittämää nykytanssin kuvausta: ”Nykytanssin tanssityyli on eräänlainen kokeileva ja fuusioiva tyylisuuntaus. Tarkkaa tekniikkaa ei valttämättä haluta määritellä, vaan tyyli määrittyy pitkälti koreografin tai opettajan mieltymysten mukaan.

Lavatanssi on  paritanssin kokeileva ja fuusioiva tyylisuuntaus. Lavatanssissa ei ole oikeaa eikä väärää, sen askelille ja tyyleille on vaikea lyödä leimaa. Aktiiviset ja kokeneet tanssijat kokeilevat joka ilta uudenlaisia juttuja, lainaavat asioita muista lajeista, testaavat onnistuisiko parityöskentelyssä lähestyä asiaa ihan uudenlaista reittiä.

Lavatanssin tarkkaa tekniikkaa ei välttämättä haluta määritellä. Tätä suorastaan vältetään ja välillä tuntuu, että pyörä yritetään keksiä uudestaan, kun ei haluta hyväksyä sitä, että tietynlainen liikkuminen parin kanssa perustuu tiettyihin lainalaisuuksiin, jotka joku jo kenties on ”keksinyt” ja määritellyt tekniikaksi. Vapaus tehdä asiat omalla tavalla tuntuu olevan yksi suurimmista lavatanssin määritelmistä

Lavatanssin tyyli määräytyy pitkälti opettajan mieltymysten mukaan. Me tanssinopettajat joudumme muodostamaan oman kantamme sekä ”oikeaan ja väärään” että tekniikan määrittelemiseen. Joku meistä pyrkii pitämään oman linjansa pitkään, joku toinen tekee erilaisia valintoja tietoisesti useinkin. Itse kuulun jälkimmäiseen kaartiin, näinpä omista tunneistani kaksi peräkkäistä saman lajin tanssituntia voivat olla rakennetut hyvinkin eri lähtökohdista.

Kuten artikkelin alussa totesin, tällä hetkellä ajatuksia on vallannut tuo ”pari(lava)tanssin syvin olemus” eli se, mikä kullekin tanssijalle tai tanssinopettajalle on merkityksellistä ja tärkeää. Rakas kollega Anni Heikkinen kirjoittaa Oamkin tanssinopettajien blogin artikkelissaan  Näkökulmia tanssinopettamiseen —dialogisuus ja kohtaaminen:  ”Paritanssien ydin on mielestäni kuuntelemisen ja kohtaamisen mahdollistumisessa yhden kappaleen aikana. Näitä taitoja on mahdollista kehittää ja harjoittaa eikä niiden merkitystä tulisi missään tapauksessa unohtaa. Tapoja kuunnella ja kohdata tanssipari on varmasti yhtä monta kuin tanssijoitakin ja juuri se tekee parin kanssa tanssimisesta yllättävää ja ainutkertaista.”

Näihin asioihin  pitää ehkä jollakin keinolla lähteä hakemaan vastauksia 🙂

Näyttökuva 2017-10-14 kello 23.43.39

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s