Lattariprojekti —upea matka meille kaikille

Mikkeli lattariprojekti 2

Seuratanssikentällä tanssinopetus perustuu valtaosin tanssilajien –ja kuvioiden sekä niihin liittyvän tanssitekniikan (lajitekniikka, parityöskentely, musiikkiin tanssiminen) opettamiseen. Tunneilla käytetään toki aikaa yleisten tanssillisten valmiuksien kehittämiseen, mutta ajan puutteen vuoksi pääpaino on yleensä lajeihin kohdistuvissa asioissa. Itselläni on ollut ilo olla mukana kahdessa projektissa, jossa ollaan selkeästi osoitettu, että opettamisessa voi olla myös toisenlainen lähtökohta. Nämä kaksi upeaa lattariprojektia on nyt saatu päätökseen, tämä blogiteksti tuokoon lukijoille tiedoksi mistä projekteissa oikein oli kyse.

Taustaa projekteille

Olen vuosikaudet haaveillut siitä, että pääsisin myös seuratanssin parissa työskentelemään pitkäjänteisemmin, saaden keskittyä rauhassa ihan perusasioihin ja siihen, että saisin jakaa oppilaille ymmärrystä siitä, miten asiat rakentuvat ja mitkä asiat johtavat kehittymisessä eteenpäin. Kouluttaessani ohjaajia ja opettajia näihin asioihin toki pääsee pureutumaan, mutta näissä koulutuksissa on aina mukana pedagoginen elementti ja haaveilin pääseväni kokeilemaan asioita käytännössä ihan ”tavallisten” tanssinharrastajien kanssa. Mitkä asiat toimisivat, miten asiat otetaan vastaan ja isoimpana kysymyksenä miten saisin ”pelkkien perusasioiden” treenaamisen niin mielenkiintoiseksi, että seuratanssinharrastaja kokee asian mielekkääksi.

Käydessäni Mikkelissä Tanssihullujen luona opettamassa keväällä 2014 ideoimme seuran puheenjohtajan Minna Frostin kanssa ajatusta lattareihin painottuvasta pidempikestoisesta opetuksesta —samalla idealla kuin Timo Arstila &co olivat pitäneet Hulabaloo –kursseja eri puolilla Suomea. Tämän keskustelun pohjalta päätettiin aloittaa syksyllä 2014 Itä-Suomen lattariprojekti, joka pitäisi sisällään 10 viikonloppua. Ihan huikeaa, nyt pääsisin toteuttamaan yhtä opettajana toimimisen haavetta ja saisin suunnitella pitkäkestoisen projektin, jossa tarkoituksena on antaa tanssijoille mahdollisuus rakentaa oppimistaan ymmärryksen kautta.

Itä-Suomen projektin ensimmäisenä viikonloppuna jännitettiin kaikki varmaan kaikki yhtä paljon kiinnostaisiko asia, tulisiko mukaan porukkaa —ennakkoilmoittautumista kun ei ollut. Ja mikä ihmetyksenhämmästyksenihastus, cha chan tekniikka-viikonloppuun osallistui reilusti yli 100 tanssijaa ja koko projektin ajan sali oli täynnä innokkaita ja vastaanottavaisia tanssijoita, olisikohan keskiarvo päiväkävijöiden osalta n. 80-90, vähän viikonlopusta ja lajista riippuen. Itä-Suomen lattariprojektissa järjestävinä tahoina olivat Mikkelin Tanssihullut ry, Liperin Lavatanssijat Lilat ry ja Varkauden Dancing Foxes ry, projektin 10 viikonloppua tanssittiin syksyn 2014 ja kevään 2016 välissä. Itä-Suomen projektissa opettajakavereina oli tyttäreni Marjukka Koivuniemi ja meidän assarina Anne-Riina Hurskainen, joka teki opetusta tuolloin Oamkin opiskeluihin liittyvänä työharjoitteluna. Anne-Riinan mukana olo mahdollisti myös sen, että toisessa salissa oli aika-ajoin käynnissä 30min kestoisia miniyksäreitä. Matti ja Sannu Heikkilä pitivät projektista kaksi viikonloppua, salsan osaajana mukana olivat Kimmo ja Marika Lasanen.

Projektin maine kiiri pohjoiseen ja Tanssiseura Menomono ry:n Hilkka Suomalaisen kanssa sovittiin, että vastaavanlainen projekti pyöräytetään käyntiin myös Lapissa ja näin tehtiin —tämän projektin kestoksi sovittiin 9 viikonloppua keväästä 2015 syksyyn 2017. Sisältöä muokattiin jonkin verran, mutta perusajatus säilyi samana. Myös Lapin lattariprojekti innosti tanssijoita, keskimääräinen päiväkohtainen kävijämäärä oli varmasti 50-60 tanssijaa. Lapin lattariprojektin eka viikonloppuna minulla oli assarina Oamkin työharjoittelua tekevä Jutta Kotala, muuten jaoimme opetuksen Arto Petjalan & Anne Välisaaren kanssa, salsan asiantuntijana oli Maria Ylönen.

Projektin siipiä kokeiltiin myös Seinäjoella kahden yrittäjävetoisen tanssikoulun järjestämänä (TanssinTahti & Wimma), mutta siivet eivät kantaneet. Kentällä puhutaan paljon seurojen ja tanssikoulujen toimintaperiaatteiden ristiriidasta, mutta tämä projekti osoittaa sen, että nimenomaan yhteistyöllä on voimaa ja että osaamista yhdistämällä saadaan aikaiseksi paras lopputulos. Itä-Suomen ja Lapin lattariprojekteissa järjestävänä tahona olleet seurat tarjosivat projektissa erinomaisen työkentän ammatissa toimiville tanssinopettajille, jotka laskuttivat työstä sovitun palkkion. Ilman seurojen verkostoa ja yhteistyökuvioita alueen muiden seurojen kanssa projekti tuskin olisi ollut yhtä onnistunut.

Mitä me tehtiin?

Näyttökuva 2017-12-10 kello 15.27.34Lähtökohtainen ajatus projektin sisällölle oli se, ettö jokaiselle lajille (cha cha, rumba-bolero, samba ja salsa) on varattu oma tekniikkaviikonloppu, jonka aikana käytiin läpi sekä yleisiä tanssillisia harjoitteita että lajinomaisia harjoitteita. Nämä harjoitteet tulisivat kulkemaan mukana koko projektin läpi ja niiden avulla luotaisiin perusta, jonka päälle tulevia asioita pystytään rakentamaan. Niinpä näiden viikonloppujen aikana keskityttiin kehon linjauksiin, keskeisten ydintukilihasten harjoittemiseen, nilkan ja jalkaterän treenauttamiseen ja kulloisellekin lajille tyypillisen painonsiirron ja tanssillisten perusteiden treenaamiseen. Näyttökuva 2017-12-10 kello 16.33.44Esimerkiksi Mikkelin cha chan tekniikkaviikonlopun aikana käytiin kuviomateriaalista läpi perusaskelikot ja  tyttö kädenali —ei mitään muuta koko viikonlopun aikana, mutta töitä tehtiin silmät loistaen ja innolla. Samantyyppisesti työskenneltiin myös muiden lajien tekniikkaviikonloppuina, samban ja salsan kohdalla työstettiin myös kuviomateriaalia jonkin verran, jotta lajin kuvioaakkostoa saatiin karttumaan jo ensimmäisenä viikonloppuna. Voitte varmaan kuvitella, että olo oli melkoisen onnellinen näiden viikonloppujen jälkeen!

Mikkeli lattariprojekti

Muita aihioita, joihin paneuduttiin molemmissa projekteissa olivat:

  • Parityöskentely, jonka kohdalla tehtiin yleisiä parityöskentelyyn ja tuntumaan vaikuttavia painonsiirron ja vartalonkäytön harjoitteita sekä tietylle lajille tyypillisiä asioita.
  • Kuviopankki, jossa kartutettiin urakalla eri lajeille tyypillistä kuviomateriaalia ja kuvioiden sovelluksia.
  • Musiikkiin tanssiminen, jossa tutustuttiin lattarirytmien rytmisiin perusteisiin, tanssimusiikin yleiseen rakenteeseen ja ominaispiirteisiin ja harjoiteltiin näihin liittyviä asioita soveltaen aiempina viikonloppuina läpikäytyjä asioita.
  • Tanssijana olemiseen ja tanssitietoon liittyviä asioita käytiin myös läpi pienien luentojen kautta. Luentojen aiheita olivat mm. seuratanssi versus kilpatanssi, kehonhuolto, ravitsemus. Ravitsemusluennon piti Mikkelissa Anne-Riina, joka on toiselta ammatiltaan laillistettu ravitsemusterapeutti. Netin ihmeellisestä maailmasta löytyy hänen luentorunkonsa vastaavasta luennosta.
  • Ohjaajille oli jokaisena viikonloppuna omat tuntinsa, joissa käytiin läpi viikonlopun asiota ohjaamisen näkökulmasta ja mietittiin asioita, joita ohjaajat voivat harjoituttaa ryhmissään ennen seuraavaa yhteistä projektiviikonloppua.

Näyttökuva 2017-12-10 kello 15.47.51Viikonloppujen aikana harjoitteita ja muita opeteltavia asioita tallennettiin videolle, jotka jaettiin projektissa mukana oleville perustettussa facebook-ryhmässä. Tallessa on satoja klippejä, joiden avulla osallistujat pystyvät halutessaan edelleen palauttamaan asioita mieleensä ja treenaamaan perusasioita itsenäisesti vaikka kotona peilin ääressä.Ryhmissä käytiin myös jonkin verran keskustelua musiikeista ja muista tanssimiseen liittyvistä asioista.

Projektilla oli myös omat nettisivut, joiden blogista voit käydä lukemassa esim. tuntemuksia Itä-Suomen projetin samban tekniikkaviikonlopun jälkeen.

 

Mihin me päästiin?

Lopputulema oli se, että molempien projektien kohdalla viimeisenä ”asioiden sovellusviikonloppuna” päästiin tekemään asioita, jotka eivät useimmiten onnistu leirien ja tilauskurssien konkaritasoillakaan —tämä nimenomaan niiden tanssijoiden kohdalla, jotka olivat kulkeneet koko matkan projektin mukana. Omaksumiskyky, kehollisuus ja parityöskentely olivat selvästikin kehittyneet matkan aikana ja haastavatkin asiat upposivat tanssiin helposti —projektin tavoite siis toteutui juuri sillä tavalla kuin sen toivottiin toteutuvan.

Yksi mieleenpainuva palaute tuli eräältä nuorelta itä-suomalaiselta tanssinharrastajalta:
”Parasta lattariprojektissa oli se huikean perusteellinen opetus sekä asioiden palastelu,
mitä kautta oma tanssi, tekniikka sekä ajatukset ovat päässeet kehittymään!

Näyttökuva 2017-12-10 kello 16.15.40Sain lattariprojektista sanoinkuvailemattoman paljon oppia perustekniikan toteuttamiseen, josta olen saanut jo toteutettuakin joitakin pieniä palasia! Oli huikean etuoikeutettua päästä mukaan tuohon mahtavaan projektiin, joka lukitsi lopullisesti haaveen päästä tanssinopettajaksi. Projekti antoi paljon ja uskon sekä toivon, että upea kokemus auttaa myös toteuttamaan tuon unelman!” Toivottavasti tämä nuori nainen saa oman unelmansa toteutettua.

Mitä nyt?

Voisiko tällainen vanha kehäraakki tanssinopettaja saada parempaa palautetta kuin tuo nuoren tanssijan palaute! Tuo ja muut osallistujien palautteet loivat vankasti uskoa siihen, että tämän tyyppiselle opetukselle on paikkansa ja että sitä kaivataan. Missä aletaan seuraavaksi?

Nyt on aika ottaa vähän etäisyyttä ja suunnitella tulevaisuuteen seuraavaa siirtoa. Sillä välin kannattaa seurata Hulabaloon sivuja —Timo Arstilalla ja Eija Purasella on viritteillä tähän väliin hieno juttu!

Lapin lattariprojekti päättyi Koko Suomi Tanssii -haasteen lähettämiseen. Sambaa Suomelle -videon myötä projektin osallistujat haastavat Hulabaloon mukaan tanssihaasteeseen.

KYLLÄHÄN TANSSI ON VAAN HIENO ASIA!

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Lavatanssi versus kilpatanssi

 

Olen opettanut paritansseja sekä tanssiurheilu –että seuratanssimuodossa yli kolmenkymmenen vuoden ajan ja koko tämän ajan olen säännöllisesti joutunut puolustamaan molempia lajeja harrastajille, jotka tutustuvat lajeihin vain omasta näkökulmastaan. Tanssiurheilulajeilla tarkoitan tässä artikkelissa vakioita ja lattareita eli ns. kymppitanssilajeja. Tanssilajien ja –rytmien perusteet ovat samat valsseissa, fokseissa, tangossa, lattareissa (samba, cha cha, rumba / rumba-bolero) ja myös swingpohjaisissa lajeissa (jive) — kohtaan kuitenkin paljon harrastajia, jotka ovat sitä mieltä, että ”toisen puolen” tapa tanssia lajia ja tulkita soivaa musiikkia on jollakin tavalla huonompi kuin heidän omansa. Tämä on todella harmi, koska molemmissa tapauksissa on kyse hirmuisen hienosta lajista, joille toki on ajan saatossa muotoutunut omat juttunsa, joista useimmat liittyvät siihen ympäristöön, jossa lajia harrastetaan.

Suomen Seuratanssiliitto Suselin nettisivuilla julkaistiin reilu kymmenen vuotta sitten eri asiantuntijoiden kirjoittamia artikkeleita seuratanssiin liittyvistä asioita ja vuonna 2006 sivuilla julkaistiin kirjoittamani artikkeli Paritanssin taikaa meillä ja muualla. On ehkä aika palata tähän tekstiin, ajatukseni ovat edelleen hyvin samankaltaiset asian suhteen.  Tässäpä silloisia ajatuksiani, kursiivilla kirjoitetut ja sisennetyt kappaleet ovat niitä ajatuksia, jotka tekstistä syntyvät nyt kun palaan siihen vuonna 2017. 

Paritanssin taikaa meillä ja muualla / julkaistu Suselin nettisivuillla toukokuussa 2006: 

1900- luvun ensimmäiset vuosikymmenet olivat Euroopassa sosiaalisen paritanssin kehityshistorialle merkittävää aikaa. Lähes kaikki tällä hetkellä käytössä olevat seuratanssit ovat kehittyneet 1900- luvun alun ja 1950- luvun välisenä aikana. Mullistavat keksinnöt teknologiassa auttoivat tanssimusiikin ja tanssilajien leviämisessä ja aikakauteen liittyneet muutokset elämäntavoissa helpottivat ihmisten asennoitumista tanssimiseen. Gramofoneissa ja radioissa soivat suosituimmat kappaleet, valkokankaalla näytettiin tuoreimpia tanssiuutuuksia ja 1930-40- lukujen aikana syntyi uusia tanssilajeja toinen toisensa perään. Kulttuurinen ilmapiiri vapautui ankeiden sotavuosien jälkeen koko Euroopassa ja ihmisillä oli valtava tarve heittäytyä vapaalle. Tanssikulttuuri kukoisti, yhteiskuntaluokkien rajat hälvenivät ja paritansseista tuli kaikkien yhteistä omaisuutta.

Englantilaiset tanssiopettajat ryhtyivät vakioimaan l. yhdenmukaistamaan suosituimpia tanssilajeja 1920- luvulta alkaen. Tanssilajeja tutkittiin; tarkkailtiin niissä käytettyjä kuvioita, liikkumisen tekniikkaa, parin kanssa liikkumisen lainalaisuuksia, soitettua musiikkia ja verrattiin ko. asioita mahdolliseen autenttiseen muotoon ja pyrittiin luomaan yhtenäinen käytäntö opetustoiminnan helpottamiseksi. Englantilaisten luomat käytännöt otettiin avosylin vastaan koko Euroopassa ja myöhemmin myös muualla maailmassa, ja ne toimivat ns. sosiaalitanssin (=seuratanssi) opetuksen pohjana vielä nykyäänkin kaikilla mantereilla.

Tanssikilpailutoiminta käynnistyi samanaikaisesti tanssilajien syntymisen ja kehittymisen kanssa. Eri puolilla Eurooppaa järjestettiin jo 1900- luvun alkupuolella yksittäisiä kilpailuja eri muotitansseissa. Vuosikymmenten saatossa tanssilajien vakioinnin ja kilpailutoiminnan järjestäytymisen myötä tietyt tanssilajit vakiinnuttivat paikkansa eri organisaatioiden järjestämissä kilpailuissa ja ajan kuluessa lajit jaettiin vakiotansseihin ja latinalaistansseihin ja kansalliset ja kansainväliset liitot kehittivät sekä yhtenäisiä että omia järjestelmiä mm. ikä – ja tasoluokituksiin sekä siihen, mitä kuvioita milläkin tasolla saa kilpailuissa käyttää.

  • Edellä kirjoitetut asiat eivät ole reilussa kymmenessä vuodessa muuttuneet —se miten ja mihin tarpeeseen lajit ja tanssirytmit ovat aikoinaan syntyneet ei luonnollisestikaan voi muuttua. Asiasta löytyy valitettavan vähän luotettavaa lähdeaineistoa ja yllä olevan tekstin faktatkin olen kerännyt useammasta lähteestä ja luennosta. Uusiin kirjallisiin lähteisiin en ole kymmenen vuoden aikana törmännyt, netistä löytyy paljonkin tietoa asioista, mutta se on siellä kovin irrallaan ja nettilähteiden yhteydessä tulee aina olla varpaillaan tekstin luotettavuuden suhteen. 

Vakio- ja latinalaistanssien nykyinen kilpailullinen muoto on siis kehittynyt usean vuosikymmenen aikana siihen mitä se nyt on ja mitä nykyään kuulee kutsuttavan nimellä ”kilpatanssi”. Jotta tanssikilpailussa erottuu kymmenien yhtä taitavien parien joukosta on jatkuvasti tanssitekniikkaa kehitettävä jatkusvasti. Lisäksi tanssiin haetaan laajempaa liikettä, enemmän dynamiikan ja tempon vaihteluja, persoonallisempia kuvioita ja uusia tapoja tehdä asioita sekä sataprosenttisen varmaa suoritusta kilpailusta toiseen. Nämä kilpailullisuuteen liittyvät tarpeet ovat saaneet tanssilajien kohdalla aikaan sen, että ne näyttävät kovin erilaisilta kuin niiden alkuperäiset muodot.

  • Tanssiurheilukenttä on nyt jakaantunut tahoon, joka vie lajia yhä urheilullisempaan (WDSF) suuntaan mielessään lajin olympia-kelpoisuus ja tahoon, joka pitää kiinni perinteisemmästä tavasta tanssia lajeja (WDC). Vakioiden ja lattarien sisällä on nyt siis nähtävissä enemmän tyylillisiä eroja kuin alkuperäisen artikkelin kirjoittamisen aikoihin. 

Mikäli lajien päältä riisutaan pois kaikki kilpailulliset elementit ja siirretään ne takaisin sosiaaliseen ympäristöön, jossa soiva musiikki, mies, nainen ja tanssilaji keskustelevat, ollaan päästy taas hyvin lähelle alkuperäistä ajatusta seuratanssista:  Päästään nauttimaan siitä tunteesta, joka syntyy, kun kaksi kehoa keskustelee soivan musiikin välityksellä ja luo tanssia, joka syntyy siinä hetkessä eikä palaa koskaan täysin samanlaisena takaisin. Siihen, mitä englantilaiset tanssinopettajatkin lähtivät hakemaan 1920- luvulla tutkiessaan hidasta valssia ja tangoa ja kymmenen vuotta myöhemmin sambaa, rumbaa jne….

  • Vuonna 2017 olen edelleen samaa mieltä asiasta: uskon vahvasti, että jokaisen tanssiurheilijan yhtä lailla kuin lavatanssijan tavoitteena on päästä parinsa kanssa tuohon alkuperäisen ajatuksen mukaiseen tunteeseen ja että lajin huiput siihen pääsevätkin sekä harjoituksissa että myös kilpailutilanteessa…matkalla huipulle täytyy kuitenkin kulkea monenlaisia reittejä, joissa osalla tämän tunteen hakeminen voi olla hukkateillä. 

Meillä Suomessa paritanssinopetuksen organisoituminen ja ennen kaikkea sen leviäminen pääkaupunkiseudun ulkopuolelle on kestänyt kauemman aikaa. Veikko Vekarias Niemelä oli ensimmäinen ulkomailta oppinsa hakeneita tanssinopettajia, joka aloitti 1950- luvulla määrätietoisen kurssitoiminnan kiertäen maakunnissa ympäri Suomea. Siihen saakka suurin osa Suomen tanssihaluisesta kansasta oli saanut oppinsa kokeilemalla, matkimalla, kehittämällä tanssia omannäköiseksi. Tässä lienee yksi merkittävä syy, miksi meidän seuratanssikulttuurimme on niin erilaista kuin muualla maailmassa ja miksi esim. suomalainen tango on saanut elää omaa elämäänsä ja kehittyä nykyiseen muotoonsa. Meidän tulee olla ylpeitä siitä, että tango elää Suomessa niin monessa eri muodossa ja siitä, että humppa on pysynyt yhtenä lavasuosikkina vaikka missään muualla maailmassa ei tunneta sen nimistä tanssilajia. Olemme onnistuneet luomaan jotain omaa ja ainutlaatuista jo olemassa olevaan kulttuuriin ja olemme käsitelleet sitä hyvin persoonallisella tavalla. Lisäksi olemme nykyaikaa kohti tullessamme ottaneet omaksemme yhä useampia tanssilajeja, mikä on myös harvinaista ja ainutlaatuista. Vielä kaksikymmentä vuotta (tähän voi nyt lisätä 10 vuotta ☺) sitten lavoilla vuorottelivat valssi, humppa, foksi ja tango ja muita tanssirytmejä kuuli vain satunnaisesti kun nyt asiansa osaavien tanssiorkesterien jokailtaiseen ohjelmistoon kuuluvat sekä erilaiset versiot kädenalitansseihin että lattareihin soveltuvista rytmeistä kansantanssipohjaisia rytmejä unohtamatta. Tanssilajien ja rytmien rikkaus näkyy luonnollisesti vahvimmin niillä tanssipaikoilla, joilla ammattitaitoiset orkesterit ja pitkään asiaa harrastaneet seuratanssijat kohtaavat. Suomalaisen seuratanssin ainutlaatuisuutta lisää vielä se tosiasia, että sosiaalinen paritanssi on järjestäytynyt omaksi ryhmittymäkseen, että lajiin koulutetaan ohjaajia useamman kattojärjestön toimesta ja että meillä järjestetään (kaiketikin ainoana maana maailmassa) korkeakoulutasoista koulutusta lajin opettajille.

  • Seuratanssinopetuksen kentän aktiivinen opetustyö on kautta vuosikymmenten ollut hyvinkin kirjavan opettajakunnan käsissä. Kuten yllä olevassa tekstissä mainitaan, lajin ohjaajia ja opettajia koulutetaan usean tahon toimesta ja lisäksi kentällä on aina toiminut ns. villejä opettajia, jotka opettavat seuratanssia oman innostuksensa ja harrastuksena. Oma opetukseni ja kouluttamilleni ohjaajille ja opettajille opettamani asiat lajien perusteiden osalta pohjautuvat vakioiden ja lattarien aukikirjoitettuun tekniikkaan eli samaan perustekniikkaan, josta tanssiurheilun eri suuntaukset ovat muodostuneet. Olen opetusurani aikana kokeillut myös muita reittejä lähestyä seuratanssin opettamista, mutta kotipesä on kotipesä ja sen pohjalta työskenteleminen tuntuu luontevimmalta ja omimmalta tavalta. 

Kilpailutoiminta on tullut jäädäkseen myös suomalaiseen lavatanssikulttuuriin. Se tuo lajille uusia harrastajia ja antaa uutta haastetta pitemmällä oleville tanssintaitajille.

  • Opettajakollegojen ja koulutettavien opettajien sekä tanssin aktiiviharrastajien kanssa on aina välillä käyty tanssifilosofista pohdintaa siitä mitä tapahtuisi jos tanssiurheilun pitkällä oleva harrastaja tanssisi hidasta valssia tai cha chata sosiaalisessa tilanteessa vieden tanssiurheilun perusvuoroja vapaalla viennillä, tilanteeseen mukautetulla tanssiasennolla ja ottaen huomioon musiikin tyylin ja rakenteen —tanssisiko hän silloin ”kilpatanssia” vai seuratanssia. Entä kun seuratanssin aktiiviharrastaja osallistuu hitaan valssin tai cha chan tanssikilpailuun, harjoittelee tavoitteellisesti, hankkii kisa-asut jne. —tanssiiko hän edelleen seuratanssia vai muuttuuko se ”kilpaseuratanssiksi”? 

Toivottavasti osaamme pitää huolen siitä, että seuratanssin kilpailullisuus ei saa aikaan ilmiötä, jota käsittelin artikkelini alkupuolella. Toivottavasti osaamme hyödyntää englantilaisten tarkoin tutkimia oppeja vakio- ja latinalaistanssien liikkumistavasta ja lainalaisuuksista, jotka ovat vääjäämättä olemassa ihmiskehon liikkuessa. Miksi keksisimme uudestaan asiaa, joka on jo keksitty? Pidetään vain tarkoin huoli siitä, että se ei muutu joksikin muuksi ja nautitaan sen olemassa olosta jalostamalla sitä hellävaroin ja ajatuksella.

  • Vuoden 2006 artikkelin viimeinen kappale oli vuonna 2006 vetoomus paritanssin parissa oleville tanssijoille ja opettajille, vilpittömästi voin esittää tämän toiveen uudestaan vuonna 2017. 

Näyttökuva 2017-11-15 kello 15.41.17

 

Paritanssin syvin olemus—kuka sen määrittelee?

Pieni

Oma tanssimiseni on viime vuosina ollut tosi vähäistä, joten omakohtaista keholliseen ja päänsisäiseen tuntemukseen pohjautuvaa kokemusta siitä, miltä paritanssi parhaimmillaan tuntuu en voi sanoa omaavani. Mutta, onhan noita kokemuksia pitkän tanssi- ja tanssinopettajauran aikana ollut paljon ja monenlaisia enkä voi olla palaamatta niihin seuratessani keskusteluja, joita tästä aiheesta käydään.

Vietin nuoruusvuoteni tavoitteellisen tanssiurheiluvalmennuksen ja kilpailutoiminnan parissa, siellä on minun kotipesäni ja pohjani monille ammatissa tehdyille valinnoille. Muistan kokeneeni hetkiä, jolloin nautin (minä, ihan kokonaan) siitä, miltä parin kanssa tanssiminen tuntui —näitä hetkiä oli paljonkin. Ne kaikki kuitenkin sijoittuivat treenisalille, paineettomaan ympäristöön, siihen että jokin liike, liikesarja tai asia yhtäkkiä tuntui parin kanssa täysin yhteiseltä, saumattomalta, helpolta ja luontevalta. Kilpailutilanne vei tästä kaikesta omalla kohdallani pois paljon, ulkoiset seikat ja niiden asettamat paineet nousivat tanssinautinnon löytymisen yli. Kävin jonkin verran tanssimassa myös lavoilla ja ravintoloissa, tanssikavereiden kanssa, ja nuo kokemukset olivat poikkeuksetta miellyttäviä. Tosin lavatanssi 1980-luvulla oli sekä tanssien ja tanssikuvioiden määrän että laadun suhteen jotain ihan muuta kuin nyt, kun aktiivitanssijoilla on halu pystyä sekä tanssimaan eri lajeja monipuolisesti että tulkitsemaan musiikkia monipuolisesti. 1980- luvun tansseissa tanssittiin mitä tanssittiin, miten tanssittiin…. pääasia oli pitää hauskaa ja nauttia mukavasta seurasta, kukaan ei kantanut huolta siitä jos asioita ei osattukaan.

Tanssinopettajan urani edetessä olen kuitenkin päässyt kokemaan hetkiä, joissa paritanssin syvin olemus on ollut läsnä aidosti ja eleettömänä, pienessä yhteisessä liikkeessä ja yhteisessä tavassa aistia musiikki. Kollegani Jyrki Keisala on kirjoittanut tästä asiasta ansiokkaasti omassa blogissaan artikkelissa Oltaisiiinko vain tässä ja halattaisiin? Näiden tilanteiden kokeminen, tanssijoiden ja kollegojen kanssa jutteleminen ja alan dialogien seuraaminen on taas kerran herättänyt tuon ikuisuuskysymyksen henkiin omassa opetuksen suunnittelussani. Päässä pyörii kysymyksiä: Mitkä ovat niitä asioita, joita minun tulisi opettajana välittää oppilaille, jotta heistä ei tule suorittajia vaan he oppivat nauttimaan tanssista isolla T:llä? Miten suhtaudun niihin oppilaisiin, jotka haluavat uusia liikkeitä, uusia kuvioita, uusia teknisiä vinkkejä tanssiinsa mutta eivät kykene olemaan aidosti läsnä tanssitilanteessa? Miten opetan sitä, miltä asiat voivat parhaimmillaan tuntua?

Digitalisaation aikana loputon informaatiotulva syöttää feedeihimme mitä erilaisimpia asioita, joista suurin osa jää huomioimatta, mutta jotkut jäävät mieleen. Yksi, jolle oli tartuntapintaa olemassa oli omassa facebook-profiilissani muutama päivä sitten ollut muisto vuodelta 2011.

 

Oulun ammattikorkeakoulun tanssinopettajakoulutuksen järjestämä paritanssilaboratorio (kesto kolme viikonloppua) oli hieno kokemus kaikille mukana olleille, niin hieno että piti oikein lähteä kaivelemaan sen sisältöä ja materiaalia arkistojen kätköistä. Pääsin Optima-oppimisalustan syövereihin ja löysin sieltä päivien ja viikonloppujen teemat:

  1. jakso: ajattelen ja tunnen sekä kehoni, kehosi, kehomme
  2. jakso: vastavoiman ja sykkeen löytäminen biomekaniikan näkökulmasta
  3. jakso: kahden ensimmäisen jakson asioiden soveltaminen keskittyen musiikkiin tanssimiseen

Päivien aikana keskusteltiin paljon, vaihdettiin sekä kehollisia että älyllisiä kokemuksia erilaisista ”laboratoriokokeista” ja hyväksyttiin se, että emme kaikki olleet samaa mieltä asioista tai tuntemuksista. Osallistujat pääsivät oletettavasi oman kehonsa ja päänsä sisällä johonkin lopputulokseen, tai sitten eivät päässeet. Yhteiset päätelmät kirjattiin ylös ja materiaali säilytettiin myöhempää tutkimusta varten. Tuota tutkimusta ei ole tehty —ehkä jonkun olisi aika jatkaa tätä työtä.

Miten lavatanssi määritellään, mikä on se laji, jonka  syvin olemus meidän pitäisi löytää?

Lavatanssiksi voisimme tässä yhteydessä mieltää kaikki perinteisillä tanssilavoilla tanssittavat tanssilajit –ja tyylit…ja jokainen meistä tietää, että tämä kirjo on meillä Suomessa laajempi kuin missään muualla maailmassa. Lavatanssin määritelmä voisi olla aika lähellä Matti Timosen (tanssinopettaja AMK)  Tanssia tunteiden kanssa –opinnäytetyössä esittämää nykytanssin kuvausta: ”Nykytanssin tanssityyli on eräänlainen kokeileva ja fuusioiva tyylisuuntaus. Tarkkaa tekniikkaa ei valttämättä haluta määritellä, vaan tyyli määrittyy pitkälti koreografin tai opettajan mieltymysten mukaan.

Lavatanssi on  paritanssin kokeileva ja fuusioiva tyylisuuntaus. Lavatanssissa ei ole oikeaa eikä väärää, sen askelille ja tyyleille on vaikea lyödä leimaa. Aktiiviset ja kokeneet tanssijat kokeilevat joka ilta uudenlaisia juttuja, lainaavat asioita muista lajeista, testaavat onnistuisiko parityöskentelyssä lähestyä asiaa ihan uudenlaista reittiä.

Lavatanssin tarkkaa tekniikkaa ei välttämättä haluta määritellä. Tätä suorastaan vältetään ja välillä tuntuu, että pyörä yritetään keksiä uudestaan, kun ei haluta hyväksyä sitä, että tietynlainen liikkuminen parin kanssa perustuu tiettyihin lainalaisuuksiin, jotka joku jo kenties on ”keksinyt” ja määritellyt tekniikaksi. Vapaus tehdä asiat omalla tavalla tuntuu olevan yksi suurimmista lavatanssin määritelmistä

Lavatanssin tyyli määräytyy pitkälti opettajan mieltymysten mukaan. Me tanssinopettajat joudumme muodostamaan oman kantamme sekä ”oikeaan ja väärään” että tekniikan määrittelemiseen. Joku meistä pyrkii pitämään oman linjansa pitkään, joku toinen tekee erilaisia valintoja tietoisesti useinkin. Itse kuulun jälkimmäiseen kaartiin, näinpä omista tunneistani kaksi peräkkäistä saman lajin tanssituntia voivat olla rakennetut hyvinkin eri lähtökohdista.

Kuten artikkelin alussa totesin, tällä hetkellä ajatuksia on vallannut tuo ”pari(lava)tanssin syvin olemus” eli se, mikä kullekin tanssijalle tai tanssinopettajalle on merkityksellistä ja tärkeää. Rakas kollega Anni Heikkinen kirjoittaa Oamkin tanssinopettajien blogin artikkelissaan  Näkökulmia tanssinopettamiseen —dialogisuus ja kohtaaminen:  ”Paritanssien ydin on mielestäni kuuntelemisen ja kohtaamisen mahdollistumisessa yhden kappaleen aikana. Näitä taitoja on mahdollista kehittää ja harjoittaa eikä niiden merkitystä tulisi missään tapauksessa unohtaa. Tapoja kuunnella ja kohdata tanssipari on varmasti yhtä monta kuin tanssijoitakin ja juuri se tekee parin kanssa tanssimisesta yllättävää ja ainutkertaista.”

Näihin asioihin  pitää ehkä jollakin keinolla lähteä hakemaan vastauksia 🙂

Näyttökuva 2017-10-14 kello 23.43.39

SUOMI-TANGON MONET KASVOT

Suomalainen tango ja sen monet muodot on täyttänyt ajatuksia muutaman päivän ajan, koska työkuviot veivät tangon pariin eilen ja vievät uudestaan huomenna.

Eilen (16.9.2017) sain olla mukana Maailmantango-festivaalin tangoseminaarissa, jossa tangon tutkijat Maarit Niiniluoto ja Alfonso Padilla pitivät alustukset ja näiden pohjalta FinTANGO-festivaalin johtaja Timo Valtonen johdatti keskustelua suomalaisen tangon asemasta maailmalla sekä musiikin että tanssin näkökulmasta. Olin omalta osaltani pohtinut suomalaista tangoa tanssinopetuksen näkökulmasta ja jouduin toteamaan itselleni, että on äärimmäisen vaikea löytää yhtä vastausta siihen, miten tangoa tanssitaan ja opetetaan. Suomalainen tango esiintyy lavoilla, kisoissa, opetustilanteissa kovin monenlaisena ja minä en kykene enkä haluakaan ottaa kantaa siihen, mikä näistä tavoista edustaa ”oikeaa suomalaista tangoa”. Onko sellaista olemassa?

Näyttökuva 2017-09-17 kello 15.26.24

Maarit Niiniluodon mukaan suomalainen tangoperinne on kehittynyt 1000 vuoden aikana siitä kaikesta, mikä suomalaisuuden syntymiseen on vaikuttanut —se pitää sisällään iänkaikkisuusikävää, kertoo ihmisyydestä ja olemisesta. Vuonna 1913 Suomeen rantautunut tangotyyli tuli meille argentiinalaisena versiona ulkomaalaisten tanssimana urbaanina tanssina ja muuntui vuosikymmenten saatossa sellaiseksi mitä se nyt on. (Niiniluoto, tangoseminaari 16.9.2017)

Olen itse ollut aktiivisesti mukana seuratanssinopetuskentällä 1990-luvun alkupuolelta ja sinä aikana olen kokenut, että me tanssinopettajat olemme pitkälti muovanneet tangoa. Kun aloittelin opetusta, oli olemassa vain kansainvälinen tango (tanssiurheilupiireissä käytetty) ja HHNN- pohjainen foksitango. Jälkimmäinen on valtaosin käytössä edelleen, mutta me opettajat olemme ottaneet opetukseemme erilaisia tanssiteknisiä elementtejä, joilla tangosta saa tunnelmaltaan erilaista. Mikä näistä on oikeampi kuin toinen? Ei mikään. Se, mikä mielestäni on säilynyt yhtenäisenä on tangon tunteen korostaminen. Siinä on edelleen olemassa Niiniluodon mainitsemia elementtejä ja itse asiassa näkisin, että nämä elementit ovat olemassa myös muissa lavatanssilajeissa. Samantien kun tempo on sopivan hidas, biisin tunnelma tiivis ja intiimi tanssijoiden näkee antautuvan samanlaiseen tunteeseen mitä tangossa korostetaan —sensuellin tiiviseen yhdessäolemiseen ja hetkeen heittäytymiseen. ”Tango” on siis olemassa vahvasti koko lavatanssi-illan tunnelmassa.

Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen dosentti Alfonso Padilla kertoi elävästi ja innostuneesti Rio Platalaisen tangon ja suomalaisen tangon eroista (pääasiassa musiikin näkökulmasta) ja paljasti, että hänellä on eläkkeellä jäätyään tavoitteena kirjoittaa kirja suomalaisen tangon historiasta ja kehityksestä. Olisipa upeaa, jos tällainen tavoite toteutuisi. Tässä juttu asiasta. 

Itselleni uusi, melkein puskista tullut asia, oli se että suomalainen tango on äärimmäisen suosittu vientituote Euroopan saksankielisillä alueilla. Tiesikö joku muu, että Saksassa järjestetään kymmenen FinTANGO- festivaalia vuodessa, kysyntää olisi enempäänkin ja tämän lisäksi eri kaupungeissa on lukuisia pienempiä tapahtumia! No en tiennyt minäkään. Olen kyllä kuullut mukana olleiden tanssinohjaajien Leena Erholzin  ja Mika Lustigin mainitsevan, että he ovat olleet opettamassa Saksassa, mutta että toiminta on näin laajaa —se oli minulle uusi asia. Vilkaisepa sivuja http://fintango.de ja katso sieltä traileri, näet vähän minkälaisella meiningillä siellä ollaan. Festivaalijohtaja Timo Valtonen toi esille, että tapahtumia kaivataan sinne vielä lisää ja osoitti toiveensa siitä, että me täällä Suomessa ymmärtäisimme suomalaisen tangon kulttuuriarvon ja lähtisimme mukaan viemään sitä kansainvälisille kentille. Siinäpä haaste sekä meille tanssinopettajille että tanssinharrastajille —olisi hienoa saada tanssi näkymään näillä festareilla tulevaisuudessa vielä enemmän ja viedä sinne koko suomalaisen tangon kirjoa arvottamatta ”oikeaa tai väärää tapaa”. Mitä jos sovittaisiin excursio jollekin ensi vuonna järjestettävälle festareille, olisitko mukana?

Seminaarin lisäksihän (harmittavasti päällekkäin) Tampereella käytiin eilen Wanhan Tangon SM-kisat, hieno juttu sekin. Tämä on yksi tangotyyli (http://www.wanhatango.fi) , joka on vienyt mennessään monen sitä kokeilleen, mutta onko se ainoa oikea ja onko se loppujen lopuksi niin erilainen kuin muut?  Tässä Jari Salopinon FB-sivuilta poimittu videoklippi kisoista. Tunnelma on ihana, mutta samalla tavalla tanssin tunnelma on ihana toisenlaissakin tangotyyleissä taitavimpien parien tulkitsemana ….taitavien tanssijoiden kokemuksella tanssijoiden välinen tunne ja tunnelma välittyy myös yleisölle. Tanssin alkutaipaleella tanssijoiden välinen tunne voi olla myös käsinkosketeltavan ”tangomainen”…tällaiset parit vain kisatilanteessa vääjäämättä jäävät arviointiraadin ja yleisön huomaamatta, se on yksi kisailun varjopuolista.

Seminaarimietteet työstyvät takaraivossa ja samalla ajatus on jo huomisessa Rauman tangoillassa. Juha Laihoniemi ja Kaisa Huunonen ovat päättäneet kuluvan syksyn aikana syventää tanssijoiden osaamista tangossa sekä tanssillisesti että tunteen tasolla ja vierailen heidän käynnistämänsä Tangohaasteen opettajana. Vielä on päivä aikaa antaa ajatusten muhia sen suhteen, minkä näkökulman ja lähestymistavan tangoon otan huomenna.

Tango taitaa olla aika hieno juttu!

 

 

 

Miten on tultu tähän, miksi blogi nyt?

Olen toiminut aktiivisesti tanssinkentällä alakouluikäisestä. Aloitin tanssiharrastukseni Oulussa Kalevi Merikallion balettikoulussa, mutta oma lajini löytyi 11-vuotiaana kun kävin äitini kanssa katsomassa kun Anneli-serkkuni kilpaili vakioissa ja lattareissa —se oli menoa samantien, tiesin että tuossa olisi minun juttuni. Äiti veikin minut Oulun Telemarkin ensimmäiseen lastenryhmään vuonna 1972 ja sillä tiellä olen yhä. Ensimmäisen poikaparini sain vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja kilpailin aktiivisesti silloisen tanssiurheilu-Suomen kärjessä vuoteen 1986, lisäksi kävin tanssimassa jazzbalettia Leena Ortolan koulussa ja tanssiystävien kanssa Oulun alueen lavoja kiertämässä.

1985 muutin Ruotsiin silloisen jääpalloilija-mieheni kanssa, hain sieltä paria mutta en löytänyt. Niinpä kävelin Norrköpingissä Rune Lagerin Dansinstitut- nimiseen paikkaan ja tarjosin itseäni sinne töihin. Rune ja Ea ottivat minut opettajaharjoittelijaksi ja Rune koulutti minut samalla Ruotsin liiton tanssinopettajatutkintoon. Sain heidän koulussaan nauttia sekä sosiaalitanssien että kilpatanssin opettamisesta, tutustua silloiseen buggiin ja olla mukana Tanskan kuninkaallisessa baletissa tanssineen Ean balettitunneilla ja sain myös hyvän varaston materiaalia lastentanssin opettamiseen. Ruotsin vuosista alkoi melkoinen kouluttautuminen —suoritin Suomen Tanssinopettajain liiton tutkinnon ja sekä vakioiden että lattarien kaikki kansainväliset (IDTA) tutkinnot ja lopulta myös tutkijan (examiner) tutkinnon.  Muutimme Suomeen 1990 ja minulle tarjottiin mahdollisuutta aloittaa opettajana  Oulun konservatoriossa alkavassa tanssinopettajakoulutuksessa. Otin mielelläni paikan vastaan ja siitähän vasta alkoikin varsinainen oman oppimisen polku. Samaan aikaan perustimme kollegojen ja ystävien Marko ja Paula Ala-Ketolan kanssa Tanssikeskus Citydancen ja teimme kilpaa lisää lapsia maailmaan 🙂 Melekosta haipakkaa!

Uudet toimenkuvat tanssikouluyrittäjänä ja uusien tanssinopettajien kouluttajana ja suurperheen äitinä kävivät ajan myötä turhan raskaiksi ja yrittäminen jäi pitkäksi aikaa taka-alalle, vastuuta Citydancesta rupesi enenevässä määrin ottamaan yritystoimintaan mukaan tullut Merja Satulehto, jonka myötä koulusta vuosien saatossa tulikin yksi menestyneimmistä showtanssikouluista Suomessa. Minun osaltani tanssin ammatillisen koulutuksen kehittämistyö ja oman lajin eli kilpa- ja seuratanssin kehittämistyö jatkuivat ja näiden myötä myös oma osaaminen ja tanssinäkemys laajenivat  huomattavan paljon.

Tanssinopettajien koulutustyötä on nyt siis takana yli 26 vuotta, ammatillisen koulutuksen lisäksi sitä on tullut tehtyä tanssiurheiluliiton valmentajakoulutuksessa, seuratanssiliiton ohjaajakoulutuksessa sekä tanssinopettajaliiton puitteissa. Tanssikouluyrittäminen astui uudestaan mukaan kuvioihin siinä vaiheessa kun nykyisen elämäntilanteen myötä alkoi tuntumaan, jotta jossain vaiheessa Oulussa olevan vakituinen työpaikan voisi vaihtaa ”ei paikkasidonnaiseen” työhön vaikkapa tanssikoulun pyörittäjänä. Edelleenkin teen lähes kaikkea edellä mainittua, enenevässä määrin kuitenkin oman koulun nimissä tapahtuvaa ohjaajien ja opettajien koulutusta sekä tanssikoulun hallinnollista työtä ja vieläkin nautin äärettömästi kun pääsen ihan tavallisten tanssijoiden kanssa miettimään paritanssin salaisuuksia —oli tanssijat pieniä tai isoja, alkavia tai pidemmällä olevia, lavatanssijoita tai tanssiurheilijoita…ei väliä, kaikki kohderyhmät tuntuvat yhtä ihanilta.

Miksi blogi tässä vaiheessa kun oma aktiivisin työura alkaa kuitenkin jo pikkuhiljaa olla takana? Tykkään kirjoittamisesta ja vaikuttamisesta, tämä tuntuu luontevalta tavalta ja nyt myös ajan käyttöni mahdollistaa tämän tyyppisen tekemisen. Lisäksi haluan edelleen olla yhdistämässä ja laajentamassa tanssin kenttää, tehdä tiettäväksi mitä kaikkea upeaa se pitää sisällään, kaataa raja-aitoja eri tanssigenrejä edustavien ihmisten väliltä —siis parantaa maailmaa 🙂 Semmoinen pikkutavoite…..

Kuva on vuodelta 1984 lattarien SM-kilpailuista, parina Marko Ala-Ketola, sijoitus muistaakseni 4. Monet asiat tanssissa on muuttuneet melkolailla tuon jälkeen, eikä vain lattareissa. Näyttökuva 2017-09-17 kello 15.09.22